Se muuttaa pois kotoa!

Nyt se sitten tapahtuu. Ehkä. Luultavasti.

 

Parin vuoden ajan olen totutellut ajatukseen, että esikoiseni ennen pitkää vaihtaa maisemaa ja muuttaa pois mutsin nurkista. Pari yötä sitten, hän yllättäen kysyi, voisiko muuttaa. ”Tietenkin”, vastasin. Ja olin hetken aikaa ihan tyhjä.



Mitä muuta sitä voisi tänä vuonna 21 vuotta täyttävälle sanoa? Tai mitä minä ylipäätään olen sanomaan aikuiselle ihmiselle? Voin vain luottaa, että hän tekee oman kasvunsa kannalta viisaita valintoja. Hänellä on rohkeutta, itsevarmuutta ja luottamusta ihmisiin ja maailmaan. Hän ei ole riippuvainen minusta. Miten upeaa!

Vanhemmuudessa koittaa uusi aika. Uskoa lapsensa maailmalle. Tietää, että se pärjää, ja kaikki menee hyvin. Olla etäämpänä läsnä ja rakastava vanhempi. Saada taas oma makuuhuone!

 


Onneksi ihan kertarysäyksellä en jää ypöyksin, pikkuveljet (onpa tosi pienet joo) asuvat vielä kotona. Mutta olen jo tosiaan ehtinyt kipuilla tätä, että jossain vaiheessa koti on tyhjä ja autio. Mutta onhan se nyt selvä, kun on kolmen lapsen kanssa elänyt viimeiset 20 vuotta!

Olin jotenkin ajatellut, että hän vielä hengailisi tässä vielä jonkin aikaa. Ihmettelin ihanalle anopille, että tätäkö se sitten on, kun toivoo ja haluaa muutosta, sitten niitä alkaa totisesti tulla. 

 

Tällainen elämäntapahtuma on oikeasti iso juttu. Ja toki tässä tulee muisteltua myös omaa kotoa poismuuttoa. Muutamia juttuja lueskelin netistä aiheeseen liittyen, mm. tämän. Tuli sellainen olo, että oon osannut tehdä jotain oikein. Nuori luottaa itseensä, uskaltaa lähteä. Valmistauduin jo ajoissa tähän ja osaan suhtautua ja sopeutua. En työntänyt lastani ulos tai heittänyt hänen poissa ollessaan kysymättä tavaroita olkkarin nurkkaan… 


 

Sitten tulee muisteltua tuon rakkaan pojankoltiaisen elämää tähän asti. Miten se vasta syntyi ja käytiin vauvahieronnassa. Kun se esitti eskarin päättäjäisissä Lordin Hard Rock Hallelujaa bändin jäsenenä. Ja ala-asteikäisenä teki mallinhommia. Tai kun se sai stipendin kuudennella. Ja seiskalla ja vielä ysilläkin. Tai kun seiskaluokalla ope soitti, että olinko laittanut hänen puhelimestaan poissaoloviestin. Kun se toi ekaa kertaa tyttöystävän meille. 




Kohta me opetellaan elämään eri osoitteissa. Äiti olen silti aina. Hänen äitinsä. Ja mun luo saa tulla milloin vain käymään, tai vaikka pidemmäksikin ajaksi, jos tarvetta ilmenee. Missä olen, siellä on hänen kotinsa.


❝ Eivät äidit noin vain häviä, sanoi pikku Myy. – He ovat aina jossakin nurkassa, kun vain etsii.❞

  - Muumipappa ja meri

 


Ja jos suunnitelmat peruuntuvat se on täysin ok. Kyllä sitä ehtii. 

 

 

Tua



Ps. Nuorelta kysytty lupa juttuun ja kuvien julkaisuun

Kommentit

  1. Eikö sitä sanota, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia? Olen varma, että olet siinä onnistunut. Kaikkea ihanaa ja valoisaa uuteen elämäntilanteeseen <3 Elämä kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muistanutkaan tota sanontaa, kyllä siinä viisaus piilee. Kiitos! On tässä jotain erityistä fiilistä kyllä. Luulen, että itku pääsee, kun se oikeesti sulkee ovensa viimeisen muuttokuorman kanssa....

      Poista
  2. Ihana, viisas kirjoitus <3!

    Meillä lapsi nro2 muutti juuri omilleen. Ei ollut yhtään helpompaa, melkein jopa vaikeampaa.

    Tarun viisaus on totta, on tehtävä itsensä tarpeettomaksi, on uskallettava ja osattava päästää irti. Luotettava siihen, että on osannut opettaa nuorelle kaiken tarpeellisen.

    Vaikeaa on ottaa tila haltuun. Kun itse aikoinaan muutin pois vanhempien luota, minulle sanottiin että kotiin voi aina palata. Samalla päivällä kun muutin, oli huoneestani tehty jo jotain muuta.
    Nyt teen itse samoin; en tietenkään säilö nuorten huoneita vain heille omistettuina pyhäkköinä. Mutta silti, se huoneen lopullinen raivaus, kaiken tavaran lajittelu ja huoneen ottaminen uuteen käyttöön, on henkisesti yllättävän myrskyisää. Tuntuu hyvältä rakentaa uusia tiloja, mutta myös todella haikealta siivota nuoren oma tila pois. Varsinkin nyt tämän kakkoslapsen kohdalla: hän on ollut hyvin tarkka yksityisyydestään, on jotenkin outoa kun huoneen ovi on auki ja huoneeseen voi mennä sisään.
    Pieniä asioita :)

    Vähän pitääkin itkeä ja järjestää omaa pääkoppaansa uuteen järjestykseen. Parikymmentä äitityövuotta on pitkä rupeama tällaisen nuoren keski-ikäisen elämässä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos! Ihan herkisti taas. Huomaan että herkkyyttä ja varmaan innostusta, jännitystä on ilmassa. Nuori kompensoi sitä hieman rehvakkaalla ja äijämäisellä asenteella. Ja ymmärrän sen täysin, tekee irrottautumisesta helpompaa, kun ottaa vähän emotionaalista etäisyyttä.

      Totta tuo, että hiukan vaille puolet mun eletystä elämästäni tämä mies on ollut mukana matkassa. Pisin miessuhde (isäsuhdetta ei nyt tähän)!

      Selkeästi olen jossain latenttivaiheessa, se isompi tunneryöpsähdys odottaa hetkeään... kun sen hikiset treenikamat ei tuoksadakkaan huoneen ovelta.

      Ja tosiaan varmasti kun tuo kuopus joskus tuosta liikahtaa... en uskalla edes ajatella... onneksi näillä on ikäeroa kuusi vuotta... aikaa järjestellä pääkoppaa :D

      Poista
    2. Hieno teksti! Tuossa elämäntilanteessa yhtenä haasteena ainakin itselleni oli itsensä hahmottaminen muuna kuin äitinä. "Kuka minä olen, kuka muu kuin tuon ja tuon äiti?" Sepä onkin ollut kiinnostava retki, ja vielä kesken :)

      Poista
    3. Kiitos <3 No kyllä! Ja olenkin vähän ihmeissäni ollutkin jo, kun omaa aikaa on tullut ja poikia näkee lähinnä keittiössä ja jouluna. Tämä blogi sai alkunsa siitä. Ja käytän teitä nyt hyväkseni, kun mietin mikä musta tulee isona ja etsin tehtävääni täällä äitinä olemisen jäädessä sivurooliin.

      Poista

Lähetä kommentti

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *

Suosituimmat