Alastomana Mannerheimintiellä

Siltä nyt tuntuu, kuin olisi heittäytynyt alastomana Manskulle. Haavoittuvalta ja antautuneelta arvostelulle. Vähän pelottaa. Mutta silti tunnen, että tää on oikea suunta. Ystäväni kommentoi tätä mun kuvausta fiiliksistäni niin, että "Tulee olee elämäs hienoimpia matkoja". Uskon! 

Tämä Annan kirjoitus hörhön uravalmennusneuvoista osui silmiini eilen, kun mietin omaa tulevaisuuttani blogaajana. Onko minulla oikeasti jotakin annettavaa? Uskallanko lähteä tähän? Ketä kiinnostaa? (Saattaisi teini tokaista..) Mutta Annan kysymysten avulla oivalsin, kyllä, on mulla! 

Synkkyydestä ja kipeydestä, just niistä traumaattisimmista asioista elämässämme näyttäisi kumpuavan se, mitä ihmiset oikeasti haluavat kuulla ja lukea. Juuri ne asiat, jotka luovat eniten samastumispintaa tai laajentavat käsitystä muiden kokemuksista ja siitä, miltä asiat oikeasti voi toisesta ihmisestä tuntua. 

Suurimmat traumani ovat vaikuttaneet siihen, millainen olen nyt. Niiden vaikutuksesta reagoin asioihin tietyllä tavalla, hakeudun alitajuisesti tietynlaisten ihmisten lähelle ja niiden äänellä puhun itselleni tiettyyn sävyyn. Ja näiden kaikkien seurauksena sallin itselleni tietynlaista kohtelua. En ole osannut pitää puoliani ainakaan kovin kypsällä tavalla. Miten jatkuva laiminlyömisen, ilkeilyn tai vähättelyn nieleminen on purkautunut, kun jossain kohtaa kuminauha on lopulta katkennut. Ja miten ihmeessä sama on vielä toistunut! Monta kertaa.

Näitä teemoja sivusimme myös Tarun kanssa lounaalla. Taru oli vähän mua sparraamassa tän blogihomman aloituksen kanssa. Jutellessamme pohdimme myös viimeisintä Vain elämää -kautta, jossa meitä molempia on sykähdyttänyt Mariskan biisit ja esitykset.  Myös Herra Ylppö teki muhun suuren vaikutuksen. Näiden artistien omintakeinen tyyli ja tekstitykset koskettivat. Tuumasimme, että näiden lahjakkuuksien historia ei varmasti ole pelkkää hattaraa ja ruusun terälehtiä. Ylppöhän taisi jopa todeta, että seestyneempänä kautenaan hänellä ei ollut mitään annettavaa musiikillisesti.


Toivon, että blogini voi auttaa tunnistamaan omia kipupisteitäsi, avuntarpeitasi ja auttaa kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäsi siitä, mikä on sinulle hyväksi. Itsehän olen vasta matkani alussa, uteliaana pandoran lippaan äärellä. "Vain oman kokemuksen kautta voit auttaa muita". Kirjoittaa Anna. Tätä auttamista jäin miettimään, mistä tulee tarpeeni auttaa muita? Onko se heijastusta siitä, että on itse saanut apua? Osannut pyytää apua jollain tavoin, ihan pienestä asti. Uskaltanut pyytää apua ja olla heikko. Sitä toivon sinullekin.

Pandoran lipasta muuten kuvataan sellaiseksi, että sitä ei pitäisi avata. Myytin mukaan utelias Pandora päästi lippaasta esiin kaikki maailman vitsaukset. Lopulta Pandoran kerrotaan kuitenkin päästäneen maailmaan myös toivon.

Torstai olkoon siis toivoa täynnä, vaikka sovittu työhaastattelu siirtyikin epämääräisellä viestillä epämääräiseen tulevaisuuteen. 

Tua



Kommentit

  1. Kaikki kirjallisuus operoi haavan kanssa. Välillä se johtaa komediaan ja toisinaan tragediaan. Samaa ajattelen blogeista. Ainakin itseäni kiinnostaa ja kiehtoo se, että meillä kaikilla on omat haavat - vertaistuen, ajatusten vaihdon ja jakamisen kautta voimme voimaantua, oivaltaa ja olla enemmän. Onnea uudesta blogista! Jään innolla seuraamaan tietäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kiitos rohkaisusta lähteä tähän. Tragikoomiselta tämä nyt tuntuu, sekavaltakin vielä.

      Poista

Lähetä kommentti

Ota yhteyttä!

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *

Suosituimmat